En ole koskaan käynyt Yhdysvalloissa, mutta olen muodostanut populaarikulttuurin kautta omituisen läheisen suhteen Detroitiin. Kaupunki on elänyt mielenkiintoisen kehityskaaren sekä todellisuudessa että kuluttamani median kautta.
Ensikosketus Detroitiin syntyi pikkupoikana fanittamani Kiss-yhtyeen kautta. Detroit Rock City vakuutti kaupungin kovasta menosta.
Toisenlaisiin tunnelmiin minut vei hyvinkin alaikäisenä katsottu ultraväkivaltainen Robocop. Paul Verhoevenin elokuva kuvasi Detroitin tulevaisuuden päräyttävällä tavalla, ehkä jossain määrin jopa realistisesti, kun ajattelee kaupungin nykytilaa.
Ei liene ihme, että teollisuuskaupungin robofiiliksistä on noussut myös vahva elektromusiikkiskene ja merkittävä minimalistisen teknon koulukunta. Legendaarinen Tapani Ripatti muisti hehkuttaa Detroit-biitin hienoutta monet viikonloput pelastaneessa Tri Patti’s Partyline radio-ohjelmassaan.
Seesteisempään Detroitiin otin tuntumaa tietokonepelin muodossa niin ikään yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä. Ytimekkäästi nimetty Detroit kuvasi kaupungin autoteollisuuden nousua ja päästi pelaajan hoitelemaan autobisneksiä varsin hankalalla käyttöliittymällä.
Hieman myöhemmässä vaiheessa Eminem räppäsi Detroitin jälleen tapetille elokuvassa 8 Mile. Kuinka ollakaan, myös tämä leffa kertoo hiipuvasta teollisuuskaupungista ja sen sosiaalisista ongelmista.
Ja tätä Detroit on nyt oikeasti, Amerikkalaisen asuntokuplan puhjettua ja taantuman iskettyä. Detroitilla kun ei tosiaan mennyt ennen lamaakaan kovin hyvin.
Talousromahdus ja joukkopako alueelta ovat saaneet pahaa jälkeä aikaiseksi ja kuvauspaikat uutta Robocopia varten ovat aikalailla valmiina odottamassa.